Tässä lauantai-illassa sain luettua vihdoin loppuun useamman hetken luvussa olleen pokkarin, Katajamäki-sarjan Salaisuuksia Katajamäellä. Toinen lukukerta tälle kirjalle ja tämä ei ole bookcrossing-kirja, vaan oman kokoelmani opus ja sellaisena säilyy jatkossakin. Ei läkse maailmalle. Kuva on itse ottamani, niin kuin näkyy. Oli vaikea ottaa kuva tässä koneen tykönä, ettei tule oma varjostus kuvaan. En saanut parempaa kuvaa, ettei nimi jää vaillinaiseksi. No, näkeehän tuostakin, millainen kansikuva kirjassa on.
Kirjan tietoja: 261 sivua, Karisto Oy, Hämeenlinna, 4.painos 2012.
Takakansiteksti:
Kyläläisten menneisyydestä paljastuu hykerryttäviä asioita
Sulkeutunut kyläkoulun opettaja Juuli Karu viihtyy kumman hyvin omissa oloissaan, kunnes sähköliikettä pitävä Mäntylän Leo saa naisen houkuteltua ihmisten ilmoille ja voittaa tämän luottamuksen. Vähä vähältä selviää syy nuoren opettajan matalaan profiiliin ja kireisiin väleihin pikkusiskonsa Mirjamin kanssa. Leolla itselläänkin on tosin omat luurankonsa kaapissa.
Aina yhtä suulas Päivikki Nikkanen pitää yleensä huolen, etteivät kenenkään asiat jää Katajamäellä pimentoon. Mutta kun uppo-outo Onerva Maaranen ilmaantuu maisemiin, myös Päivikin itsensä huomataan peitelleen yhtä jos toista.
Suositun viihdesarjan viides osa luotaa nyt pintaa syvemmälle!
Omat tunnelmat kirjasta:
Selvisikin, että tämä olikin tämän vuoden eka luettu Katajamäki-sarjan kirja. Tarkkaa ajankohtaa en muista, milloin olen lukemisen tälle aloittanut, mutta mitäpäs tuo tieto ilahduttaa. Pääasia, että sarja etenee. Lukukerta oli kirjalle toinen ja niin paljon on ehtinyt ekan lukukerran jälkeen vuosien saatossa tarinasta unohtaa. Koin itsekin melkomoisen yllätyksen kirjan loppupuolella, kun Juuli kertoi työkaverilleen Henrille salaisuutensa, kun miehen äidin käväistessään pienellä visiitillä Katajamäellä, hän oli tunnistanut Juulin vuosien takaiseksi lehtien palstoillakin viihtyneeksi malliksi, joka niitti mainettaan ulkomailla asti. Sitä seikkaa en kyllä yhtään muistanut kirjan ekalta lukukerralta. Oikeestaan oli mukavaakin kokea yllätys. Se piristi lukuhetkessä.
Onerva Maarasen kukikas auto toi mieleeni Pekko aikamiespoika-sarjassa seikkailleen Pipsan kukikkaan auton ja myös Hynttyyt yhteen-sarjassa Vappu ja Virpi hiukan ehostivat Vapun miehen Aarnen autoa, kun olivat sitä hetken lainanneet ja siihen oli tainnut jotain pientä kolhua tulla, kun olivat ajaneet Spede Pasasen auton perään. Jotenkin kuitenkin mielsin tästä Katajamäelle muuttaneesta Onerva Maarasen persoonallisuudesta kuvastavan sen, että hänen kukikas autonsa on oikeinkin räikeän värinen ja hienokukkainen ilmestys.
Metkaa ollut huomata nyt tällä toisella lukukerralla, että sarjan henkilöt näkee ihan silmissään ja ne Katajamäen maisemat. Jotenkin mukavasti mielikuvitus tuo melkein kuin elokuvaksi silmien nähtäväksi lukuhetken kirjan kohdan. Pyrin lukemaan aina luvun kerrallaan. Välillä menee useampikin luku kerrallaan, jos siltä tuntuu ja joskus luku jääpi kesken, kuten tänä aamuna. Jäikin kesken oikein kiehtovan jänskättävään kohtaan Juulin ja Leon hiukan kipunoidessa ystävyys-suhdettaan, jotta millä tasolla mennään, vai mennäänkö ollenkaan yhtään missään. Luvun kesken jättäminen antoi itselle aikaa ajatella jo luettua ja makustella, että mitenhän tarinassa Juulille ja Leolle tulee käymään.
Pidin kirjan tarinasta. Yhden pienen kirjoitusvirheen huomasin tekstistä, vaan en laittanut mihinkään lappuselle sivunumeroa ylös, jotta missä se oli. Mitäpä niitä pieniin kirjoitusvirheisiin takertumaan, jollei ihan henkilöiden nimet toisiksi muutu. Sellaisiakin olen matkan varrella nähnyt. Pääasia, että tarina on hyvä ja etenee, tiedä sitten mihin, sillä en ole lukenut loppupään kirjoja vielä kertaakaan. Niitä on hyllyssä useampikin kirja odottamassa suurena mysteerinä ja sehän on vain mukavaa.
Katajamäki-sarjan tarinat ovat niin ihanan lempeitä, kotoisia, tuttuja ja juurikin sellaisia, joissa saa itsensä irroitettua hetkeksi unelmoimaan matkasta maalaismaisemissa. Ihan, kuin hyvän ystävän kohdatessaan voi tuntea saman tunteen. Sydämeen tulee lämmin ja ihana tunne. Sellainen tunne tästä kirjasta tuli. Kiitokset vain Anneli Kivelälle, että hän on aikoinaan rakentanut tällaisen ihanan sarjan, jota lueskella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti